sunnuntai 6. toukokuuta 2012

HCR 2012

Olipa mielenkiintoinen kisa. Ennen lähtöä juteltiin kavereiden kesken, että fiilis on vähän samanlainen kuin ennen ekaa kisaa... Ei yhtään tiennyt mitä odottaa.

Oma kunto oli kyllä täysi arvoitus. Sen verran tiesin, että matkan jaksan kyllä juosta, mutta vauhdista ei mitään hajua.

Päätin lähteä katsomaan juoksua sykkeiden mukaan. Kolmen kilsan jälkeen pumppu sätkätti sellaisella tahdilla, että vauhtia olisi pitänyt pudottaa 20s./km. Tuolloin mentiin vauhtia, jolla marakin on aikanaan taittunut.

Lähdin siittä kuitenkin puikkelehtimaan kapeita rännejä ja kadotin siinä samassa kaverini jonnekkin, kuvittelin hänen peesaavan, kun vauhti kuitenkin pysyi lähes samana.

Kun sitten huomasin taivaltavani itsekseni, päätin lähteä tavoittelemaan hieman edempää startannutta toista kaveria.

Vauhtia joutui nostamaan sen verran, että sykemittaria en uskaltanut edes vilkaista.

Tuntemukset oli myös kutakuinkin huonot, jalkoja alkoi painamaan, eikä happea tahtonut saada. Alkoi pistämään ylävatsasta, kylkikaarien alta. Tämä pistos toistui heti kun yritti vauhtia lisätä.

Noin seitsemän kilometrin kohdalla tavoitin kaverini, joka katalasti oli riisunut piponsa jotta takaa-ajajat ei häntä tunnistaisi.Räikeän oranssi paita kuitenkin oli ihan riittävä tagi bongaamiseen.

Lonkkavaivoja tuntui hällä olevan, joten kehoitti vaan rullailemaan omaa vauhtia.

Hieman fiilis siinä paranikin kun siirryttiin juoksemaan puiston siimekseen ja ropsuttelemaan sorapintaista alustaa. Puolimatkakin tuli ohitettua, pistoksen muututtua jo jatkuvaksi.

Se että vauhtikestävyys harjoitukset on jäänyt tyystin tekemättä, alkoi tässä vaiheessa karulla tavalla konkretisoitumaan! Jalka ei juuri enää noussut ja vauhti alkoi hidastumaan, juuri siinä vaiheessa kun etukäteen olin ajatellut ottavani pitkää loppukiriä. Sisua siinä kysyttiin, että sai pidettyä edes 5min/km vauhdin.

Koska tämä oli eka kertani HCR.llä, ei minulla ollut reitistä tai siittä missä kohtaa matkaa oltiin taivaltamassa  kuin hatara käsitys. Toki noita km. tauluja oli reitin varrella, mutta koska juoksen kuulemma laput silmillä,ravihevosen tapaan (lienee sarkasmia) en niitä kaikkia opasteita huomannut. Hevosista vielä. Siinä vähän ennen Stadikkaa huomasin jonkin sortin hevostelualueen jossa oli viitotettu Nordenskjöldin (whatever) kadulle. Älysin, hien syövyttämillä aivoillani, että lähellä ollaan!

Ylämunuainen yritti käskyttää jalkoja ripeämpään frekvenssiin. Tämä onnistuikin jotenkin ja kun stadionin sai näkösälle oli fiilis huikea, kohta koittaisi maratonportin sisäänsä sulkeva lämmin-, helpottava syleily....

Mutta heeei!!! Mihin tämä kapeana nauhana luikerteleva, päätön kärmes on matkalla?!

HCM.llä kierretään stadionin viertä myötäpäivään... jotenkin kuvittelin näin olevan puolikkaallakin.
Olisi varmaan pitänyt silmäillä sitä reittikarttaa tarkemmin ennen lähtöä. Nyt siis kierrettiinkin vastapäivään ja edessä vielä liki kilometri matkaa!!! Alullaan ollut loppukiri tyssäsi siihen ja pyrin vain juoksemaan massan mukana. No viimein kuitenkin, viimeisen hivuttavan nousun päällä siinteli maratonportti. Aloitin raivokkaan kirin, kun huomasin kelloon vilkaistessani, että tässähän on vielä saumat 1:40.0 alitukseen!

Vauhti parani jopa niin, että ei ehtinyt enää tasajalalla askeltaan, vaan oli "pakko" nousta päkiöille. Etäisesti se saattoi auringon häikäisemällä kentällä, oikeasta kulmasta katsottuna ehkä jopa muistuttaa pikajuoksua.

Siltä se ainakin itsestä tuntui.

Maalissa pysäytin Polarin aikaan 1:39.58. Tämä tarkentui myöhemmin järjestäjän toimesta lukemaan 1:39.51 brutto.

Fiilis oli alun ihmettelyn jälkeen hyvä, euforinen.

Palautumiseen tarkoitetun jaossa olleen hippemoonan hotkittuani, horjuin etukaarteelle katselemaan maaliintulijoita. Hieman siinä alkoi esiintymään krampin poikasta ja oli pakko jäädä varovasti venyttelemään pohkeita.

Vielä uimalassa, homofobian tiivistämässä tunnelmassa suihkuteltuani, päästiin tekemään lähtöä, paitsi että Paavo Nurmen tiukan valvonnan alle jättämämme auto oli vähintään yhtä tiukasti jumissa, yhä jatkuvan juoksijavirran saartamana.

Eipä tuo haitannut. Vetrein jaloin poikkesimme vielä syömään ja nauttimaan muutaman palauttavan.

Paluumatkalla autossa olikin aikas raukea tunnelma.

Näitä kisafiiliksiä onkin ollut hieman ikävä! Vaikka nämä Helsingin juoksutapahtumat onkin ylihinnoiteltu, on näille tuntemuksille kuitenkin vaikea hintaa määritellä.

Kannatti lähteä, vaikkakin vajaakuntoisena.

Published with Blogger-droid v2.0.4